Joku
auringonlaskusta lähti
kohti aamua
valkenevaa
ja kantoi jotakin
taakkaa,
kivikirjainta
mukanaan.
Se oli kuin louhittu
kivi,
vaan kaiverettuna
ja hän kantoi
sanataakkaa
kuin rukouksena.
Hän oli kuin
intiaani
sieltä Andien
vuorilta,
ikuisten varjojen
maasta,
muinaisuudesta.
Päällikön päähine päässään
kotkan sulista,
mantteli pellavasta,
valkea, juhlava.
Hän esitti kivessä
sanan
Idän valoa
kumartaen,
eikä puhunut yhtään
mitään,
palvoi Valoa
vaieten.
Tässä aloin jo
pohtia,
kenen lähetti, mikä
kansa,
joka ehkä on
elossa
kantaen aatostansa.
ja ajatus vielä
taakkaa,
kallio louhimaton
ja kieli vielä
mykkä
ja kankea,
taipumaton.
Ei sillä kielellä
souda
Väinämöisetkään,
eikä Louhet
tarinoineen
semmittele mitään.
Oli tiiliskivenä
kirjain
kuin Mayan ajoilta,
vaan sinetti,
taideteos,
koristeltuna.
Soliseeko soitto ja
laulu
laavakivien virtana?
Daavidin psalttari
ydin
vulkaanisena?
Poistui tämä uni.
Maya-kirjaimen
muistin vain
Andien laavainen
seinä,
kieli suljettu
aatoksissan.'
”Maailman ääriin
asti”,
sanoi Jeesus,
”opettakaa...”
Harmaa , kivinen
seinä
vaikka olisi asian
A.
Niin.. Suomen
kalliosta
on louhittu kansa
jo.
On sanojen virta
vuolas
ja suuri on
aallokko.
Kastevedet on
kuohuvaiset,
vettä on
janooville.
Kirjoitukset
versoovaiset,
joka sukupolvelle.
Muistiin 16.6. 2018
Lisäys 12.6. 2024
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar