(272) Ukko-Aadam ja Eeva-Akka, kun riita alkaa, niin ei se lakkaa.

Oli kihlat kalliolla.

Häätkin kirkon permannolla.

Kului aikaa, yksi , kaksi,

perhettäkin monenmaksi.

Sitten alkoi riita suuri.

Mistä moinen vihan juuri?

Kiron sanat sikesi,

jumalnimet sinkoili.

Heilui nyrkit, nuijat, puukot.

Käytössä vain petossuukot.

Heimoriidat leimahti.

Välkkyi miekka, sapeli.

Valoin, kiroin, sadatuksin,

kolkuteltiin Tuonen uksiin.

Veto, viima hyytäväinen,

kadotuksen kuilu jäinen.

Sieluvirta aukossa,

ees taas velloo. Tungosta.

Joku käsi virrasta

kiskoo Manan  kidasta.

Toinen jopa tempaajaa

kalseasti kadottaa.

Jumalia uusia

kihlakunnan sijasta

vihan erotuomariksi

väkivallan suomariksi

kirskutaan ja karjutaan,

kirotaan ja manaillaan.

Joku painuu Manalaan

vanhan kehnon kutsumaan.

Toinen rukousmyllyä

vapaalla kiertää kädellä.

Manala ja Tuonela,

pari aina valmiina.

Manalla  hepo hallava,

satuloitu, suitsissa.

Sitä seuraa Tuonela

kuin Rafaelin koirana.

On Pimeyden varjoilla

valoton hunnunkantaja.

Katettuna valmiina

sota, rutto, kurjuutta

ja nälkää piisaa kaikille,

riitajyvää vieraille.

Astiat Manan  pidoissa

ovat pohjattomuutta.
...

On tuolla Pyhä Yrjänä

pilvenä taivaan sinessä.

Taivaan tähdet kokoontuvat,

puron varteen laskeutuvat.

Valo tulee ensiksi,
sitten sininen ääni.
Ääni sitten puvun saa
muistuttain Soofar-pasuunaa.

Yönsilmä kiven tunnistaa.
Päivikkinsä pelastaa.
Päivikki  hämärähunnussansa
ehtii pakoon varjostansa.
Mestaritonttu perinteen
viettää joulun entisen.

Metsät ovat ennallaan,
sammalet ja kivet maan.
mustikka on runsaana,
taivas sinitaivaana.

Kai  jälleen  ensi keväänä
on  ruoho samoin  vihreä.
ja  alta lumikinosten
kai virkoaa  mehiläinen. 

Kirj. 6.6. 2016
20.8. 2016

(271) Naakkaperhe

Naakkaperhe

katolla asustaa.

Eilen luulin: jo hiljeni

naakkamaa,

kun helle metsiä hyväili

ja pesäkin tyystin vaikeni,

vaan tänä aamuna entinen

on pesäsointu

ja toiminta sen.

Naakkapari sai pesän pululta.

Oli muuten kevät se komea,

kun joka aamukahvilla

yli pääni liihotti pulua

ja kujerrus yllä kuin sadusta

toi mieleen monia asioita

arkista Nooan ja niin päin pois

kuin Pyhässä Kirjassa asunut ois.

Vaan katosi katon kyyhkyset.

Pesän valloitti kaarneen sukuiset.

Mustine varjosiipineen

suikahti naakat pesälleen.

Ei kulunut sitten aikaakaan

ja elämänmerkkiä kuulumaan

rupesi räystästasoista

ja alkoi vilkas toiminta

ja ravinnon tiuha hankinta

kun kaarne se ruokki poikia

ja lempeään katsoi matkalla-

niinkuin kerrotaan Kirjassa-

onko minullakin jotain purtavaa

ja olikin Leipää ja tomaattia.

On kaiketi katto ylinen

kaarneen pojille turvainen.

Ei kissakaan pääse kipuamaan,

vaan odottaa tuossa pihallaan.

Pian pesue muuttovalmiiksi

on tullut ja tapuliin muuttavi.

Kirj. 4.6. 2016

(270) Vapaapäivä

(270) Vapaapäivä

Oli vapaapäivä

Nasaretista.

Lähdin vuoreltani

kohti laaksoa.

Niinkuin peura kiiti

bussi pyhän maan

poimutellen laaksoon

ja rantaan ihanaan.

Yllä aurinkoinen,

läikkyi Kinneret

auteressa aavan

välkyt tuhannet,

pitkin palmurantaa

tietä etelään

kunnes talon tutun

metsikössä nään.

Nousen polun ylös

vuoren rinnettä.

Siellä asuu hyvä

perheystävä.

Portin luo kun tulen,

”Huh!” Maire huudahtaa-

”Ajattelin juuri,

ihan juuri sinua

ja siinä olet aivan

samalla hetkellä!”

-”Shalom!” Sanon

ja sitten

saan jotain häneltä.

Kädessään on Mairella

jotain, kiviä?

Mosaiikan tapaista

helmen väristä,

”jaspispalasokeri”,

jotain taidetta,

liekö vanhaa lattiaa

antiikin ajalta,

ehkä synagogasta

tai rikkaan kodista.

Kourani sain täyteen

pikkukiviä.

Lienevät ne varmaan

hyvin pyhiä.

Mitä näillä voisin

tehdä ollenkaan?

Pohdin tovin aikaa,

sitten toimimaan.

Sirottelin salaa

pyhät kivet ne

rakkaan perheen talon

kotipolulle,

niin ettei sitä Maire

itse huomannut.

Vain enkeli ne näki,

lie niitä katsellut.

Ja toivoin, että taivas

aina katselee,

kuka tietä kulkee,

ja talon varjelee.

4.6. 2016

(269) Täyskesä ja siesta

Täysi kesä tullut

Pääskyt palanneet.

Naakkapojat pesänsä

kai tänään jättäneet.

Kuuma helleaalto

Kesä kuin ennenkin.

Ihme joka vuosi

sen tulo kuitenkin.

Koko pitkän talven

sen synkän pimeän

tämän päivän tähden

kokee mielellään.

Keskipäivän varjo

kun alkaa taittua

siihen sopii hyvin

perinteen siesta.

Ja heti unijunaan

jouduin nopeaan,
vaan sisko jalkapohjaan
kutittaa kurillaan.

Asema kai alkaa

jo nopsaan  lähetä,

valvoa on aika,

unesta herätä

kerään matkalaukut

tavarat hajalla.

Etsin sandaaleita,

solmin tossuja,

vaan tuossa pöydän alla

on savipalloa.

Otan kouran  täyden,

vaan se hajoaa

ja siitä sinityynyyn

kuin sumulaikkuina,
tulee  maailmoita
kuin täysi tusina.

(Äiti kerran teki

tyynyn minulle

ja se tyyny aina

seuraa matkalle).

Oli kerran mulla

sinimattokin.

Nasaretiin? Minne 

sen sitten kadotin?

Monta ajatusta-

kertoi äitini-

mattoon sekä tyynyyn

minulle  solmeili) 

Vaan nyt unessani

kuin pilvilaikkuja

on tyynypinnassa

kaiketi  kaksitoista

Ovat kuin maailmoita

kuin tähtikarttoja

tyynysinessänsä,

pöytä kattona.

Solminut oon tossut,

asemaa odotan.

Herään, siestan päätän

ja - unen kadotan.

Kirj. 3.6. 2016 Unijuna
20.8.2016
(Olen kesällä katsonut vanhoja valokuvia ja niissä näkyi sininen matto  Göteborgissa 1970-luvun loppupuolen aikoihin)