(272) Ukko-Aadam ja Eeva-Akka, kun riita alkaa, niin ei se lakkaa.

Oli kihlat kalliolla.

Häätkin kirkon permannolla.

Kului aikaa, yksi , kaksi,

perhettäkin monenmaksi.

Sitten alkoi riita suuri.

Mistä moinen vihan juuri?

Kiron sanat sikesi,

jumalnimet sinkoili.

Heilui nyrkit, nuijat, puukot.

Käytössä vain petossuukot.

Heimoriidat leimahti.

Välkkyi miekka, sapeli.

Valoin, kiroin, sadatuksin,

kolkuteltiin Tuonen uksiin.

Veto, viima hyytäväinen,

kadotuksen kuilu jäinen.

Sieluvirta aukossa,

ees taas velloo. Tungosta.

Joku käsi virrasta

kiskoo Manan  kidasta.

Toinen jopa tempaajaa

kalseasti kadottaa.

Jumalia uusia

kihlakunnan sijasta

vihan erotuomariksi

väkivallan suomariksi

kirskutaan ja karjutaan,

kirotaan ja manaillaan.

Joku painuu Manalaan

vanhan kehnon kutsumaan.

Toinen rukousmyllyä

vapaalla kiertää kädellä.

Manala ja Tuonela,

pari aina valmiina.

Manalla  hepo hallava,

satuloitu, suitsissa.

Sitä seuraa Tuonela

kuin Rafaelin koirana.

On Pimeyden varjoilla

valoton hunnunkantaja.

Katettuna valmiina

sota, rutto, kurjuutta

ja nälkää piisaa kaikille,

riitajyvää vieraille.

Astiat Manan  pidoissa

ovat pohjattomuutta.
...

On tuolla Pyhä Yrjänä

pilvenä taivaan sinessä.

Taivaan tähdet kokoontuvat,

puron varteen laskeutuvat.

Valo tulee ensiksi,
sitten sininen ääni.
Ääni sitten puvun saa
muistuttain Soofar-pasuunaa.

Yönsilmä kiven tunnistaa.
Päivikkinsä pelastaa.
Päivikki  hämärähunnussansa
ehtii pakoon varjostansa.
Mestaritonttu perinteen
viettää joulun entisen.

Metsät ovat ennallaan,
sammalet ja kivet maan.
mustikka on runsaana,
taivas sinitaivaana.

Kai  jälleen  ensi keväänä
on  ruoho samoin  vihreä.
ja  alta lumikinosten
kai virkoaa  mehiläinen. 

Kirj. 6.6. 2016
20.8. 2016