Kuljen läpi kaupungin.
On hellepäivä ihanin.
Tuomiokirkon puistossa
on kulkijoita runsaana.
On auki ovet Temppelin.
Astun sisään aatoksin
ja turisteja muutama
on hiljaisessa salissa.
Penkit ovat tyhjinä
näin arkena, ei pyhinä.
Ajattelen rukoukseni,
ihan aivan hiljakseni.
Katson kirkon holveja,
kuoria, alttaria.
Yhtäkkiä kuin tuulispää
ajatus outu säväyttää.
On kirkko niinkuin vakka,
niinkuin mitta, tilavuus.
Tilavuuden täydeltä
kuin sielupino, uus ja uus.
Kuin vainajien sieluista
on kirkon ilma sakea;
estänee, jotta taivaassa
ei kuulla rukouksia.
Kattaa alttaria Jumalan
epäoikeus maailman.
Sota loppune ei milloinkaan:
taas sielupino uusi vaan.
Ilm. 6:9
"Rauha , rauha", sanotaan.
"Ei hätää mitään", arvellaan.
vaan katsot, silmät aukaiset:
On nälkää, rutot entiset.
ja pedoista pahimpana
ihminen kansaintuhooja.
Öljyt, viinit, ohrankin
tuhoaa kateellisin.
Ilm. 6:6
Varmaan alla alttarin
pian seurakunnan verikin
ja täystuhon ajan sieluja
huutamassa kostoa.
Kuinka tuolla taivaassa
kuultaisiin rukouksia,
kun kerroksina päällä maan
kosto kiertää kiertoaan.
Ilm. 1:19.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar