Ei kai pitäisi nähdä unta,
unta kirkosta,
kun on sunnuntai
ja väki on kirkoissa.
Mutta niin vain satuin
näkemään unen kirkosta,
harmaakivisestä,
ja ikivanhasta.
Se on ristikirkko,
itä-länsi suunnassa,
Kolmeen suuntaan siinä
on kirkon portteja.
Alttari niin kuin aina
on itäpäädyssä.
Pääportti sijaitsee
sitä vastaan lännessä.
Seisoin kirkon sisällä
pohjoissiivessä
ja edessäni oli
keskikäytävä.
Lännen portin kautta
sisään tulvahtaa
vitivalkoisissaan
niin kuin komppaniaa,
järjestystä oli,
kuin sotilaillakin,
ja ihmeellisen kaunis
ja kirkas asukin.
Tyttöjä kaikki he,
nuoria naisia,
Suunta alttarille,
kuin hääjuhlassa.
Morsiusneitoja
vaiko morsiaita?
Onko häät nyt täällä,
tässä kirkossa?
Seison paikallani:
Sitten palaavat ,
niin kuin kompania,
portista katoovat.
Heillä johtaja
kulki edellä,
päätään pitempi
muita tyttöjä.
Katsoin heitä vielä,
vain selästä päin:
kirkkaan kultahohteen,
mantteleissaan näin:
Mantelissa reunat,
kuin siivet supussaan.
Ovatkohan sittenkin
enkelit matkallaan?
Zebaoth Adonai,
niitä Jumalan Joukkoja,
jotka tuntevat tehtävänsä
tuolla ihmisjoukoissa.
Vai ovatko ihmislasta,
karitsoita Jumalan,
saaneet jo uuden vaatteen,
taivaisen pellavan?
Uni itseään ei voi tulkata.
Sitä pohdin sunnuntain.
Luen aiheesta monta lukua.
Kirjoitan muistiin unen vain.
Sunnuntaina 10.4. 2022
.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar