Kun meidän Luojamme
meidät loi,
Hän kirkasta vettä
ja puutarhan soi
ja runsaan ja
kauniin maailman,
joka ihmislapselle
riittoisan.
Ja mitä Hän toivoi
luodessaan:
että kasvetaan
uuteen maailmaan,
jossa ei ole
ollenkaan kuolemaa,
jossa rauha alati
vallita saa
ja kirkkaat vedet on
kaikilla.
Ei ole polttavaa
janoa,
ei näänny vanhus,
ei lapsikaan
kolkkouteen kuivan
erämaan.
Vaan mitä tekikin
ihminen?
Sekoitti juurekset
katkeruuden
ja vihan kähyä
sydämestään
tappavaan liemeen
iljettävään
vain tuhotaksensa
toisia
ilman sääliä,
julmasti, armotta.
Onko enemmän
myrkkyä kansoilla
kuin juomavesiä
kaivoissa?
Onko enemmän tahtoa
tuhota,
tappaa, köyhdyttää,
turmella?
Mikä on tuo olio,
olento,
ihmiskunnan jäänne
ja raunio,
joka ei enää
vesilasillista
suo janoaville
palkkiotta?
Mikä olio on
ihmiskunnassa,
rudimentti, kansojen
tuhooja?
Uskon ja toivon ja
elämän
se olio näyttää
hylkäävän.
Eileeni syvyyden
kaivosta,
pölypilvenä
noussut ja piinaava.
Jumalan pyhät
uskovat
ahdistuvat ja
kauhistuvat:
Onko jo näin pian
lopussa
se ihana valon
armonaika?
Joko alkaa ne
viimeiset pasuunat?
Joko taivaasta
maljat ne vuotavat?
Henki seurakuntia
herättelee.
Kuolemaisillaan moni
vain huokailee.
Horros synkkä ja
kolkko kun lamaa maan.
Uskovat rukoilkoot
kammioissaan!
9.3. 2017
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar